Hameeni helmat painautuvat reisiini tuulessa. Kaivaudun syvemmälle kaulaliinaani, rakennan vankan puolustuksen itseni ja ulkomaailman väliin. Sää on kylmä, kaunis ja värikäs. Tunnen oloni hailuksi, kuin viima voisi minutkin viedä mukanaan vaahteranlehtien lailla. Mietin meneekö tuuli kuitenkin lävitseni. Ei varmaankaan kun se noin poskia nipistää.
Ihmisiä. Hymyilen kaikille kohteliaasti, koska niin minulle on opetettu. Jotkut kehaisevat asuani, kiitän kauniisti. Näytän vaatimattoman puoleni, enhän ole uhka kenellekään. Käännän katseeni tai luon sen maahan. Pelko ei enää lamaannuta, osaan kohdata muut normaalisti. Sydämeni muljahtaa pelosta monet kerrat, mutta aina selviän. Teistä, sinusta. Itsestänikin.
Kävelen kotiin, jätän pelon ulkorappusille. Riisun takin, venyttelen jännittyneitä lihaksia ja huokaisen. Eihän minulla ole enää mitään hätää. Puhuttelen itseäni höpsöksi, naurankin vähän. Aion luottaa maailmaan ja olla osana sitä, hullua palloa, hullua maailmaa.