Töminät toteutettiin yhteistyössä Seinäjoen Nuorisopalveluiden kanssa. Tuottajina tapahtumassa toimivat kaksi Seinäjoen Ammattikorkeakoulun opiskelijaa. Tapahtuman teemana oli koulukiusauksen estäminen ja suvaitsevaisuus muita kohtaan. Tapahtuman runkoa suunniteltiin yhdessä Seinäjoen alueen yläkoulujen oppilaskuntien avulla huhtikuussa 2017.
Tapahtumassa esiintyi seinäjokinen Planet Case -yhtye. Heidän lisäksi tapahtumassa oli Video Game Corner, mitä piti paikallinen peli-yhdistys SEiGA ry. Seinäjoen pelikehittäjoen yhdistys Sepeli oli esittelemässä toimintaansa SEiGA:n pisteen yhteydessä. Tapahtumassa oli UV-valodisco, jota varten Seinäjoen Kansalaisopisto oli pitämässä NeonPoint-pistettä, missä asiakkaat saivat maalata UV-valossa hohtavia maalauksia itseensä. Rytmikorjaamon pihalla oli Graffiti-maalausta ja Seinäjoen Nuorisopalveluiden bussi parkkeerattuna, missä oli myös mahdollista pelata Playstationilla. Ulkona piti lisäksi olla katuliitu-piste sekä skeittausmahdollisuus, mutta sateinen ilma esti nämä. Ulkopisteiden vetäjä sanoi, ettei uskalla skeittausta avata, ettei liukkaalla säällä satu mitään. Märkään asvalttiin ei olisi katuliidut tarttuneet.
Tapahtumaan saapui mittavasta markkinoinnista huolimatta ainoastaan 47 maksavaa asiakasta. Markkinointia saatiin paikallislehtiin sekä mainoskuva oli esillä alueen mainostauluilla ulkona sekä paikallisliikenteen bussissa. Radiomainosta saatiin kahteen paikalliseen ostoskeskukseen sekä yhteen kouluun. Tuottajat kävivät promoamassa tapahtumaa myös kesällä Solar Sound -festivaaleilla, missä saatiinkin Instagramiin seuraajia kerättyä.
Tapahtuman markkinointi oli kattavaa, mutta kohderyhmä jäi silti tavoittamatta. Tapahtumaa on tarkoitus ensi vuonna rakentaa uudestaan ja tämän vuoden perusteella on rakennettu pohja, mitä lähdetään kehittämään.
Tuotannon aikana tuli selvästi esille, kuinka tärkeää tapahtuman kohderyhmän tunteminen sekä heidän tavoittaminen on.
Kello 7.52 herään jälleen uuteen päivään. Ensitöikseni sujautan jalkaan vaaleat aamutossuni ja kietaisen harteilleni lämpimän aamutakin. Avaan huoneeni ikkunan sälekaihtimet ja tuntuu kuin ulkoa syksyn hyisevä viileys ja tuulenvire lävistäisi ikkunani. Suljen sälekaihtimia vähän, ikään kuin se lämmittäisi minua. Kävelen kohti keittiötä, jotta voisin herätä tähän uuteen päivään jo niin monen suomalaisen perinteeksi muodostuneeseen tapaan: keitän kahvit ja luen päivän Ilkka-lehden.
Aamuaskareiden jälkeen lähden kävelemään kohti kouluani. Minulla on ylimääräistä aikaa, joten päätän kiertää eri reittiä kuin yleensä. En tiedä mitään kauniimpaa syksyssä kuin värikkäät lehdet, jotka vielä keinuvat tuulen mukana puussa – varsinkin vaahteranlehdet. Lehtien havina on korville kaunista kuunneltavaa kun kävelet ruskon värein koristetun puiston läpi.
Samalla kun kävelen kauniissa maisemissa mieleeni kuitenkin juolahtaa ajatus tulevasta. Syksy on minulle jo pienenä tarkoittanut muutakin kuin sitä, että joulupukki tulee pian. Se tarkoittaa, että niin tulee myös uusi vuosi ja kevät. Tänä vuonna se tarkoittaa kohdallani myös suuria muutoksia uuden koulun ja mahdollisesti jopa uuden paikkakunnan merkeissä. Kaikki tuttu ja turvallinen tulee jäämään taakseni kun tulevaisuuden tuulet puhaltavat kohti. Olen muutenkin jo tuskaillut kauan aikaa sen kanssa, että mitä oikein haluan tehdä ’isona’. Haluaisin joskus saavuttaa jotain yhtä suurta kuin isovanhempani. He ovat selvinneet monenlaisesta, sillä isoisäni esimerkiksi on sotaveteraani. Entäpä minä? Välillä tuntuu, että en selviä edes lukion koeviikosta.
Kaverit koulussa valittavat kylmyydestä ja siitä, miten pimeää on. Mietin vain, miksi tämä sama kylmyys on kavereiden mielestä keväällä se keli, jolloin on aika heittää takit ullakolle pölyyntymään ja kaivaa uimakamppeet kaapeista. Silloin tämä samainen lämpötila on selvä kesän merkki. Nyt se tuntuu heidän mielestään olevan arastavan jääkauden merkki. Radiossa ja aikakausilehdissä hoetaan myöskin taukoamatta syysmasennuksesta, vinkeistä miten estää syysmasennus sekä siitä, miten selvitä mikäli syysmasennus yllättää. Sitähän alkaa tässä itsekin ajattelemaan, että minussako on vika, kun ei vieläkään masenna, mutta kaikkia muita masentaa?
Seuraan maailmaa parista eri suunnasta: televisiosta, sosiaalisesta mediasta, radiosta, lehdistä ja siitä, mitä itse näen ja koen. Voin karkeasti sanoa, että lähes kaikki mitä ensimmäisenä mainitsin eivät vastaa sitä, mitä itse näen ja koen. Lehdissä muun muassa kerrotaan, miten voit vaatteillasi pelastaa juuri tuon aikaisemminkin mainitsemani syysmasennuksen. Mikäli saan olla eri mieltä, niin suomalaiset ovat asuneet maassansa käytännössä tuon tasan 100 vuotta. Vasta tämä meidän sukupolvi ja ehkä edeltävä, ovat keksineet koko masennuksen. Ei 90 vuotta sitten ihmiset tarvinneet pelloilla uusia neulepaitoja sekä suoria silkkihousuja sekä pillimukia, josta nauttia vihreää teetä välttääkseen syysmasennuksen.
Oikeasti, Suomi on syksylläkin kaunein maa, jonka tiedän. Monet maksavat nähdäkseen tämän kauniin syksyn ruskon värikirjon. Minä nuorena ihmisenä en usko tässäkään tapauksena median aiheuttamiin paineisiin, nautin vain siitä, mitä isovanhempamme tai heidän vanhempansa ovat meille turvanneet. Tämä kauneus, rauha, turvallisuus on sitä, mistä elämä nuorelle suomalaiselle tytölle koostuu satavuotiaassa Suomessa.
Kolme teatteria harrastavaa lasta järjestivät ikätovereilleen lasten teatterileirin Törnävän sairaalan juhlatalo Seuralassa. Leiri kesti kolme päivää ja oli päiväleiri. Leirillä oli kaksi aikuista apuohjaajaa.
Leiri aloitettiin tutustumisleikeillä ja vapaavalintaisilla pikkuesityksillä. Leiriläisten ideoista koottiin suunnitelmaa käsikirjoitukseen, ideakäsikirjoituksesta koottiin kohtausluettelo, joista improvisoitiin kohtauksia. Pikkuimprot esitettiin muille leiriläisille ja niistä apuohjaaja Laura kirjoitti muistiinpanot ja muistiinpanoista ohjaaja Jalmari Kivimäki käsikirjoitti näytelmän. Näytelmää harjoiteltiin pari päivää ja torstaina iltapäivällä se oli valmis esitettäväksi. Yleisöä oli lähes 40!
Leiripäivät menivät nopeasti: Päivän aikana teatterin lisäksi ulkoiltiin ja pelailtiin jalkapalloa ja syötiin leirin hintaan sisältyvä lounas.
Zuonza open Stage järjestettiin Seinäjoen Nuorisokeskuksella 15.2.2017. Tapahtumaan osallistui Kivistön koulun 1A, 1B, 2A ja 2B-luokat opettajineen. Nuorisokeskukselle matkattiin tilausajobussilla. Tapahtuman avasi Zuonza-ryhmän esitys Tatun ja Patun outo unikirja. Sen jälkeen oli lava vapaa kaikille halukkaille esiintyjille. Esityksiä olikin runsaasti, yli 10 erilaista, mm. tanssia, taikuutta, stand up-komiikkaa, lausuntaa, pianonsoittoa.. Esitysten jälkeen juotiin pillimehut ja kuultiin tarinoita talon historiasta. Talossa on toiminut mm. Seinäjoen Kaupunginteatteri ja huhujen mukaan siellä kummittelee… Bussia odotellessa vielä opettajat laulattivat oppilaita. Olipas mukava ja erilainen koulupäivä!
Suomalaisuuden sietämätön vaikeus
Kehoni huutaa nikotiinia, tupakkatauon paikka. Asun opiskelija-asunnossa, kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Pukeudun ulkovaatteisiin ja valmistaudun raastavaan matkaan. Miksei ovessani ole ovisilmää? Minun täytyy siis hypätä tuntemattomaan, välittämättä oven toisella puolella mahdollisesti odottavasta kohtaamisesta. Avaan oven ja huokaisen helpotuksesta; porraskäytävä on tyhjä. Kipitän kiireesti hissiin ja hakkaan pohjakerros-painiketta. Ovi sulkeutuu, olen hississä yksin! Myös pohjakerros on tyhjä. Helpottuneena avaan ulko-oven ja tunnen raikkaan tuulahduksen kasvoillani. Sytytän savukkeen, ja ensimmäisen henkosen vedettyäni karmiva tunne hiipii selkäpiitäni pitkin; minua tarkkaillaan. Vieressäni tupakkapaikan penkillä istuu naapurini ruudullisissa shortseissaan. Kunnollisena suomalaisena miehenä en voi jäädä, vaan teeskentelen lähteväni pois. Todellisuudessa jään nurkan taakse tupakoimaan ja odotan hetkeä kun naapurini painuu takaisin sisälle.
Suomalaisuuden vaikeutta ei tule monesti ajatelleeksi toisten suomenmielisten seurassa, kaikkien muiden vältellessä sinua yhtä hanakasti. Erot muihin kansoihin käyvät toteen parhaiten oppilaitoksessamme, jossa on paljon vaihto-opiskelijoita. He ovat kiistämättä rikkaus ja olen todella onnellinen aina, kun minulla on mahdollisuus heihin tutustua.
Useimmin kuulemani selitys perisuomalaiselle käyttäytymiselle on se, että Suomessa on keskimääräistä enemmän pinta-alaa asukasta kohden. Naapuriin on matkaa kymmenen kilometriä ja päivittäin joutuu käymään keskustelua vain koiransa kanssa. Toisaalta ehkä suomalaisten esi-isät ovat olleet ne heimon hiljaisimmat tyypit, jotka ovat lisääntyneet vain muiden hiljaisimpien tyyppien kanssa. Olen myös kuullut varsinkin amerikkalaisten selittävän kaikkea Suomeen liittyvää kylmällä, pitkällä ja pimeällä talvella. Uskallan kuitenkin väittää, että jatkuvan kansainvälistymisen myötä nuorempien sukupuolien Suomi-tekijä ei ole enää yhtä vahva kuin vanhemmilla.