Tuuli puhaltaa ja ruskan lehdet lentävät ympäriinsä ja minä hymyilen. Kaikki on niin kaunista. Kävelen pitkin maaseudun hiekkatietä ja annan tuulen kutittaa niskaani. Nautin syksyn viimeisistä aurinkopäivistä. Ruskan väreistä, lintujen lauluista ja sinisestä taivaasta, joka täyttyisi pian valkoisena leijuvista lumihiutaleista.
Päätän lähteä rullaluistelemaan syksyn viimeisinä päivinä. Kiristän luistimet ja puen suojat. Joudun tarttumaan pitkähihaiseen tuulen takia, mutta se ei haittaa mitään.
Sauvojen kanssa pääsee lujaa. Myötätuuli kuljettaa minua mukanaan, ja jalat tuntuvat keveämmiltä kuin koskaan. Kiipeän rautatien päältä menevän sillan huipulle ja tuijotan mykistyneenä ruskan ja tuulimyllyjen sopusointua auringon laskiessa taka-alalla mailleen. Teknologia ja luonto sulassa sovussa keskenään. En voi muuta kuin ottaa kuvan näystä, joka ei tietenkään näytä läheskään niin hyvältä kuin luonnossa.
Käännyn laskeakseni mäen alas. Vauhti kiihtyy, hiukseni kypärän alla saavat ilmaa ja ovat valtoimenaan. Tuntuu kuin lentäisi. Kuin lintu. Vapaana arjesta, vapaana kaikesta tällä hetkellä. Elän hetkessä.
Syksyn keiju tullessaan,
tuo värit upeat loisteessaan,
värjää metsät ja puut,
loihtii kaiken muun.
Linnut kerääntyvät langoille,
huutavat siellä muille:
”Hei, joko lähdetään,
pitkä matka aloitetaan?”
Ihminen imee energiaa auringosta,
tavoitteena selvitä sitten talvesta.
Pakkasia jo odottaa,
tätä hetkeä kuitenkin nyt hehkuttaa.