Suomalaisuuden sietämätön vaikeus

Kehoni huutaa nikotiinia, tupakkatauon paikka. Asun opiskelija-asunnossa, kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Pukeudun ulkovaatteisiin ja valmistaudun raastavaan matkaan. Miksei ovessani ole ovisilmää? Minun täytyy siis hypätä tuntemattomaan, välittämättä oven toisella puolella mahdollisesti odottavasta kohtaamisesta. Avaan oven ja huokaisen helpotuksesta; porraskäytävä on tyhjä. Kipitän kiireesti hissiin ja hakkaan pohjakerros-painiketta. Ovi sulkeutuu, olen hississä yksin! Myös pohjakerros on tyhjä. Helpottuneena avaan ulko-oven ja tunnen raikkaan tuulahduksen kasvoillani. Sytytän savukkeen, ja ensimmäisen henkosen vedettyäni karmiva tunne hiipii selkäpiitäni pitkin; minua tarkkaillaan. Vieressäni tupakkapaikan penkillä istuu naapurini ruudullisissa shortseissaan. Kunnollisena suomalaisena miehenä en voi jäädä, vaan teeskentelen lähteväni pois. Todellisuudessa jään nurkan taakse tupakoimaan ja odotan hetkeä kun naapurini painuu takaisin sisälle.

Suomalaisuuden vaikeutta ei tule monesti ajatelleeksi toisten suomenmielisten seurassa, kaikkien muiden vältellessä sinua yhtä hanakasti. Erot muihin kansoihin käyvät toteen parhaiten oppilaitoksessamme, jossa on paljon vaihto-opiskelijoita. He ovat kiistämättä rikkaus ja olen todella onnellinen aina, kun minulla on mahdollisuus heihin tutustua.

Useimmin kuulemani selitys perisuomalaiselle käyttäytymiselle on se, että Suomessa on keskimääräistä enemmän pinta-alaa asukasta kohden. Naapuriin on matkaa kymmenen kilometriä ja päivittäin joutuu käymään keskustelua vain koiransa kanssa. Toisaalta ehkä suomalaisten esi-isät ovat olleet ne heimon hiljaisimmat tyypit, jotka ovat lisääntyneet vain muiden hiljaisimpien tyyppien kanssa. Olen myös kuullut varsinkin amerikkalaisten selittävän kaikkea Suomeen liittyvää kylmällä, pitkällä ja pimeällä talvella. Uskallan kuitenkin väittää, että jatkuvan kansainvälistymisen myötä nuorempien sukupuolien Suomi-tekijä ei ole enää yhtä vahva kuin vanhemmilla.