H-Moilaset: Matkalla Putoukseen?

Kun astun sisään Rovaniemen kulttuuritalo Wiljamin teatterin ovesta, tulee H-Moilasten ohjaaja Merja Mettiäinen iloisesti tervehtimään ja toivottamaan minut tervetulleeksi. Istahdan narahtavalle penkille katsomon keskiosaan, ja jään seuraamaan sivusta, mitä teatteriharjoituksissa oikein tapahtuu.

Odottaessaan harjoitusten alkamista ja puuttuvia teatterilaisia, aloittavat paikallaolijat kiihkeän keskustelun kuolemaan liittyen. Jutun kulkemisesta huomaa, kuinka hyvä ryhmähenki heillä on. Ilmoille heitetään toinen toistaan fiksumpia kommentteja.

Viimeisten nuorten saavuttua paikalle, aloitetaan lämmittelyharjoitukset. Kaikki asettuvat rinkiin lavalle. Yksi heistä menee ringin keskelle esittämään ihan mitä tahansa. “Olen puu”, sanoo ensimmäinen keskellä. Seuraava tulee sitten jatkamaan tarinaa esittämällä jotain toisen hahmoon liittyvää. “Olen puusta tippunut lapsi”, jatkaa toinen. Sivustakatsojana oli hankalaa pidätellä naurua, kun lavalle ilmestyi mm. liikkuva oksennus ja yli-innokas sukka.

Lämmittelyharjoitusten jälkeen on tilaisuuteni haastatella nuoria. Kaksi vapaaehtoista haastateltavaa istuvat kanssani lavan reunalle. Muut jakautuvat pieniin ryhmiin työstämään omia näytelmiään. Teatterinuoret Iina,18, ja Joanna,16, kertovat molemmat olleensa aina kiinnostuneita teatterista. He kuvailevat teatteriharrastustaan hauskanpidoksi mukavien tyyppien kanssa ja hyväksi tavaksi ilmaista itseään. H-Moilasista tytöt ovat saaneet uusia kavereita, kokemuksia, stressinlievitystä sekä erilaisia tapoja tutkia itseään ja omia ajatuksiaan.

Joanna aloitti teatteriharrastuksen syksyllä 2016. “Täällä on aina hauskaa, vaikka olisi ollut muuten huono päivä”, hän summaa. Iina puolestaan on harrastanut teatteria jo kuusi vuotta. Hänelle H-Moilaset on paikka, jossa saa olla täysin oma itsensä, ja vielä vähän ‘pöljempikin’. Hänen mukaansa teatterin viehätys piilee siinä, että siellä voi toimia impulsiivisesti, mutta keskittyä myös isompiin projekteihin.

Joanna pitää siitä, ettei harrastuksesta tarvitse kokea paineita. Vaikka hän itse liittyi porukkaan vasta puolisen vuotta sitten, ei hän koe tarpeelliseksi olla yhtä hyvä kuin esimerkiksi Iina, jolla on useita vuosia teatterikokemusta takana. “Täällä on kaikilla hyvä yhteishenki. Ei puhuta pahaa, vaan annetaan rakentavaa kritiikkiä. Puhutaan suoraan, eikä olla ilkeitä toisille. Meillä on täällä hyvä porukka”, jatkaa Iina. Ryhmän hyvä yhteishenki paistoikin myös minulle jo ihan alkumetreillä. Voi, kun jokaisella nuorella olisi tällainen porukka.

Joannan mielessä kytee ajatus myös urasta näyttelijänä. Hänen mielestään olisi mahtavaa, jos saisi tehdä ammatikseen jotain sellaista, joka on yhtä hauskaa kuin teatteriharrastus. Myös Iina haaveilee esiintymisestä isommalla lavalla, mutta ei varsinaisesti ole miettinyt haluavansa näyttelijäksi. Kuka tietää, ehkä H-Moilasten joukosta löytyy tulevaisuuden näyttelijälupaukset?