Susi ja Käärme
Tämä tarina sijoittuu niille alueille, jotka ovat nyttemmin menettäneet aikaisempaa luonnonvaraista rikkauttaan ja monipuolisuuttaan. Ne alueet olivat vain metsää, jokia ja elämää silmänkantamattomiin. Vuorokaudessa ei ollut yhtäkään täysin hiljaista hetkeä. Aamuvarhaisella linnut aloittivat konserttinsa ja liverrystä jatkui iltaan asti. Päivällä kaskaat ja heinäsirkat sirittivät heinikoissa lähes korviahuumaavasti, ja illat ja yöt olivat täynnä käkien kukkumista ja pöllöjen huhuilua. Tällaiset maailmankolkat ovat nykyään melko harvassa.
Tällaisessa maailmankolkassa eli intiaaniheimo. He ja heidän esi-isänsä ennen heitä olivat eläneet luonnon kanssa täydellisessä harmoniassa pidempään kuin kukaan heistä muisti. Heimo piti metsässä eläviä veljinään. He pitivät huolta metsästä, ja metsä piti huolta heistä. Loukkaantuneet eläimet hoidettiin kuntoon, ja aina vain luonto tuntui osoittamaan heille kiitollisuuttaan. Heidän maillaan oli aina täynnä marjoja, sieniä ja muita syömäkelpoisia kasveja, ja niillä he tulivat toimeen ilman, että heidän tarvitsi vahingoittaa ympäröivän metsän eläimiä.
Siinä heimossa eli älykäs nuorukainen, jonka nimi oli Pehmeä Tähti. Hän oli heimossa erittäin pidetty, sillä hän oli aina ystävällinen ja kohtelias. Nokkeluutensa ansiosta hän oli myös nuoresta iästään huolimatta erittäin taitava tulkitsemaan luontoa, mutta hän ei koskaan ollut ylimielinen eikä pitänyt itseään muita parempana. Päinvastoin, hän oli todella vaatimaton, eikä koskaan ollut ajatellut ansaitsevansa sitä valtavaa kunnioitusta, jota hän sai osakseen. Hän ei mielestään ollut erikoisempi kuin kukaan muukaan.
Ja sitten oli niitä, jotka olivat uskomattoman kateellisia. Heidän mielestään Pehmeä Tähti oli yliarvostettu, eikä olisi ansainnut sitä kunnioitusta, jota heimolaiset osoittivat häntä kohtaan. Kadehtijoista kateellisin oli Pehmeän Tähden serkku, Uninen Käärme. Toisin kuin Pehmeä Tähti, hän oli hyvin kilpailuhenkinen ja itserakas. Mutta hän jäi aina toiseksi. Oli kyse mistä hyvänsä, Pehmeä Tähti suoritti aina hieman paremmin. Tämän takia Uninen Käärme ajatteli, että hänen serkkunsa olemassaolon päätarkoitus oli tehdä hänen elämästään kurjaa.
Kateudenaiheista ehkä suurin oli heimon päällikön tytär, Sudenruusu, jonka kättä Uninen Käärme oli tavoitellut jo pitkään. Ei niinkään siksi, että hän olisi rakastanut tyttöä, vaan siksi, että Sudenruusu oli heimon kaunein. Uninen Käärme ajatteli, että vain paras kelpasi hänelle.
Mutta Sudenruusu ei ollut kiinnostunut hänestä. Hän ei pitänyt Unisen Käärmeen itsekehuskelusta. Hän ei pitänyt siitä, miten Uninen Käärme aina tuppautui hänen seuraansa, ja tunsi itsensä ahdistuneeksi ja vaivaantuneeksi tämän läsnä ollessa. Sudenruusu viihtyi paremmin Pehmeän Tähden kanssa, sillä tämän seurassa hänellä oli aina turvallinen, vapautunut olo, ja he tulivat hyvin toimeen keskenään, sillä heillä oli paljon yhteistä.
Siksi Uninen Käärme vihasi Pehmeää Tähteä sydämensä pohjasta. Myös muita heimon nuorukaisia oli samalla kannalla. Heillä oli omat syynsä, mutta Uniselle Käärmeelle tärkeintä oli se, että he olivat samaa mieltä hänen kanssaan.
Ja niin, muun heimon tietämättä joukko nuoria, Uninen Käärme etunenässä, kokoontui joka päivä. Uninen Käärme lietsoi muita, ja koska hän oli erittäin taitava manipuloija, myös niiden, joilla ei alun perin ollut mitään Pehmeää Tähteä vastaan, sydämet mustuivat kateudesta ja vihasta.
Autuaan tietämättömänä tästä kaikesta, eräänä päivänä Pehmeä Tähti ja Sudenruusu lähtivät kävelylle metsään. Heillä oli mukavaa yhdessä, ja he viihtyivät metsässä pitkään. Heidän siellä ollessaan Pehmeä Tähti rupesi miettimään, kuinka mielenkiintoista olisi nähdä maailma eläimen näkökulmasta. Aistit olisivat paremmat, voisi edetä nopeammin, ja ennen kaikkea pääsisi lähemmäs metsässä eläviä veljiä.
Yhtäkkiä Sudenruusu henkäisi ja kompuroi taaksepäin silmät laajenneina. Pehmeä Tähti katsoi alaspäin ja näki, että hän ympärillään leijui usvaa. Hänen näkönsä sumeni, ja hän lysähti maahan polvilleen.
Sitten, aivan yhtä äkkiä kuin Pehmeän Tähden näkö oli sumennut, se selkeni. Hän huomasi haistavansa ja kuulevansa asioita, joista oli vielä hetki sitten ollut tiennyt tuon taivaallista. Nyt hän pystyi ympärilleen katsomatta toteamaan, että yläpuolella olevassa puussa istui orava natustelemassa pähkinää.
Katsoessaan ylös hän tajusi jonkin olevan pielessä. Aikaisemmin hän ja Sudenruusu olivat olleet samanmittaiset. Nyt, katsoessaan suoraan eteenpäin, hänen päänsä oli vain Sudenruusun vyötärön tasolla. Nostaessaan katsettaan ylemmäs Sudenruusun silmiin, Pehmeä Tähti näki hänen silmissään epäuskoa, mutta jostain kumman syystä myös ripauksen ymmärrystä.
Hiirenhiljaa, Sudenruusu laski hieman tärisevän kätensä kevyesti Pehmeän Tähden lavalle, ja lähti johdattamaan tätä kohti vähän matkan päässä olevaa lähdettä. Kun he saapuivat vedenrajaan, Sudenruusu sanoi jotain ja osoitti veteen.
Tietämättä miten se oli mahdollista, Pehmeä Tähti kuuli ja ymmärsi mitä Sudenruusu pyysi häntä tekemään: ”Katso veteen”. Hän astui kaksi askelta eteenpäin ja katsoi kuvajaistaan ymmärtämättä näkemäänsä.
Pinnasta heijastuva kuvajainen ei ollut ihmisen. Hänen silmänsä olivat muuttuneet lempeän tummanruskeista keltaisiksi. Kuono oli mustaa, harmaata ja valkoista yhdistelevän turkin peitossa. Rinnusta ja jalat olivat puhtaanvalkoiset. Hän päästi pienen, kysyvän vinkaisun. Pystykorvat luimistuivat päätä myöten ja häntä painui jalkojen väliin, kun Pehmeä Tähti alkoi käsittää, mitä oli tapahtunut. Hiljaa uikuttaen hän perääntyi peilikuvansa ääreltä ja painautui Sudenruusua vasten. Susi. Hän oli muuttunut sudeksi.
Hetken täydellisen toimintakyvyttömyyden jälkeen Pehmeä Tähti alkoi joutua paniikkiin. Mitä hän nyt tekisi? Jäisikö hän sudeksi pysyvästi? Tulisiko hänestä enää koskaan ihmistä? Jos, niin miten se olisi mahdollista? Enemmän kuin mitään muuta hän halusi olla taas ihminen. Väliäkö sillä, jos häntä tämän takia enää hyväksyttäisi. Hän kestäisi kyllä yksinelon, kunhan hän vain saisi olla taas ihminen.
Hän halusi sitä niin kovasti, että hänen rintaansa alkoi ahdistaa ja hänen näkönsä alkoi taas sumeta. Hetken kuluttua, kun se taas kirkastui, Pehmeä Tähti ymmärsi sekavasti, että hänen näki taas kaiken tavanomaiselta korkeudelta, ja että hän ei enää tiedostanut ympärillään olevia eläimiä yhtä yksityiskohtaisesti. Hän nosti kätensä kasvojensa eteen ja tunsi hyökyvää helpotusta nähdessään, että se oli ihmisen käsi.
Varmistaakseen, ettei nähnyt harhoja, Pehmeä Tähti kompuroi takaisin lähteelle ja katsoi veteen. Hän todellakin oli taas ihminen. Aivan samannäköinen kuin hetki sitten, joskin hänen ilmeensä antoi ymmärtää, että hän oli hermoromahduksen partaalla.
Nostaessaan kätensä kasvoilleen Pehmeä Tähti muisti Sudenruusun, joka oli ollut aivan hiljaa ja katsellut häntä viime hetket. Kääntyessään ympäri hän näki, että Sudenruusu seisoi yhä siinä missä oli seissyt siitä lähtien kun oli johdattanut hänet lähteelle. Sudenruusun ilme kuvasti valtavaa myötätuntoa ja jotakin, jonka Pehmeä Tähti tulkitsi haluksi selittää asioita. Hän ojensi kätensä, Pehmeä Tähti tarttui siihen, ja yhdessä he lähtivät kulkemaan takaisin leiriin sanomatta sanakaan.
Heidän saapuessaan leiriin Sudenruusu ei vieläkään sanonut mitään, vaan johdatti hänet suoraa päätä sen läpi isänsä, heimopäällikön tiipiille. Yrtintuoksuisessa tiipiissä oli hämärää, mutta Pehmeä Tähti näki, että päällikkö istui tiipiin laidalla kääriytyneenä vilttiin.
Sudenruusu painoi hänet hellästi istumaan ja meni isänsä luo kuiskatakseen jotakin tämän korvaan. Päällikkö sulki silmänsä ja nyökkäsi hiljaa. Avatessaan silmänsä hän näytti vanhemmalta, surullisemmalta, hauraammalta ja väsyneemmältä kuin koskaan ennen.
Ja sitten hän alkoi puhua. Hän puhui ajoista ja asioista, joita kukaan ei enää muistanut. Päällikkö kertoi, että kauan sitten, kun heidän esi-isänsä olivat vaeltaneet näistä metsiä, oli taivaasta laskeutunut heimon ensimmäisen päällikön henki. Henki oli ilmoittanut, että jonakin päivänä tulisi puhdassydäminen ja viaton heimolainen, joka kantaisi sisällään sutta. Mutta jokaista maailmassa olevaa hyvää vasten maailmassa on paha. Suden pitäisi varoa käärmettä, jonka musta sydän olisi oleva vihan ja katkeruuden tahraama.
Päällikkö selitti, että Pehmeän Tähden syntymän hetkellä hän oli tiennyt tämän olevan ennustuksen susi. Tämä pystyisi muuttumaan tahdonvoimalla sudeksi ja takaisin, ja että hänen kykynsä tulisi olemaan heimolle hyödyksi monella tapaa. Hän ei vielä tiennyt, kuka käärme oli, mutta koska susi oli täällä, täytyi käärmeenkin olla.
Pehmeä Tähti vain istui hiljaa tyhjää tuijottaen vielä senkin jälkeen, kun päällikkö lopetti puhumisen. Sitten, yhä hiljaa, hän nousi ylös, nyökkäsi ja poistui tiipiistä. Hän lähti leiristä, kulki tietämättä minne mennä. Jossakin vaiheessa hän muuttui sudeksi ja jatkoi kulkuaan. Hän kulki kauan, niin kauan, että hänen ajatuksena ehtivät selkiytyä ja hyväksyä uuden asian.
Pitkän ajan kuluttua, kun oli tullut jo pimeä, Pehmeä Tähti joka oli yhä susimuodossaan, kuuli jostakin hiljaista puhetta. Korviaan höristäen hän lähti ääntä kohti ja näki pian nuotion kajoa. Nuotio ympärillä istui ihmisiä, joista yksi näytti puhuvan muille ja elehti kiivaasti käsillään.
Varoen näyttäytymästä Pehmeä Tähti hiipi lähemmäs ja yritti keksiä, keitä nämä ihmiset olivat ja mitä he täällä tekivät. Silloin pieni tuulenpuuska kantoi Pehmeän Tähden kuonoon tuoksun, jota hän ei ensin ollut tunnistaa. Sitten ymmärrys jysähti, ja suunniltaan järkytyksestä Pehmeä Tähti höristi korviaan entistä enemmän saadakseen selville, mitä tämä hänelle erittäin tuttu henkilö muista nuotion ympärillä istuvista halusi.
Kuunnellessaan Pehmeä Tähti järkyttyi ja järkyttyi aina vain pahemmin. Henkilö, joka istui nuotion loimussa puhumassa muille, oli hänen oma serkkunsa. Muut henkilöt olivat myös heimon jäseniä, eikä Pehmeä Tähti millään käsittänyt, miksi ihmeessä he olivat täällä kuuntelemassa Unisen Käärmeen puheita. Mutta kaikkein eniten hän järkyttyi siitä, mitä Uninen Käärme puhui muille heimolaisille. Hänen mielestään Pehmeä Tähti oli riesa, rasitus heimolle josta piti päästä eroon. Kaiken lisäksi muut olivat samaa mieltä!
Pehmeä Tähti kääntyi ja juoksi, juoksi kovempaa kuin oli ikinä ennen juossut, juoksi kunnes ei enää jaksanut. Silloin hän muutti muotoaan takaisin ihmiseksi, ja muodonmuutos täytti hänen kehonsa uudella energialla niin, että hän jaksoi juosta taas pitkän aikaa täyttä vauhtia. Hän juoksi kohti kotia tietämättä miten osasi reitin. Hän juoksi, ja aina kun hän väsyi, hän muutti muotoaan ihmisestä sudeksi ja taas takaisin, niin että juoksi pysähtymättä kotiin asti.
Leiriin hän saapui aamunkoitteessa suden muodossa. Hän kulki hiljaisen leirin läpi, ja ne aikaisin heräävät, jotka olivat jo jalkeilla, eivät kiinnittäneet häneen huomiota, sillä heimo oli tottunut leirissä oleskeleviin villieläimiin. Hän kulki leirin läpi kenenkään häiritsemättä päällikön tiipiille asti, jonka ulkopuolella Sudenruusu istui hievahtamatta ja näytti odottavan jotakin. Pehmeä Tähti töykkäisi häntä kuonollaan, mikä sai Sudenruusun säpsähtämään, mutta hän rentoutui ja näytti suunnattoman helpottuneelta tunnistaessaan Pehmeän Tähden.
Hän nousi ylös ja astui Pehmeän Tähden edellä sisälle tiipiiseen. Pehmeä Tähti istahti tiipiin keskelle, muuttui takaisin ihmiseksi ja jäi odottamaan, kun Sudenruusu herätti isänsä. Päällikkö tuli Pehmeän Tähden luokse ja istuutui tätä vastapäätä, pää hieman kallellaan aivan kuin olisi odottanut, että Pehmeä Tähti alkaisi puhua.
Joten niin hän teki. Pehmeä Tähti kertoi vaelluksestaan ja siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut, ja hänen puhuessaan Sudenruusu kävi aina vain kalpeammaksi ja nosti kädet suunsa eteen. Päällikkö sitä vastoin ei näyttänyt järkyttyneeltä, vaan aina vain surullisemmalta.
Kun Pehmeä Tähti oli päättänyt kertomuksensa, päällikkö oli sitä mieltä, että heimolle pitäisi kertoa seuraavassa Täysikuun Kokouksessa. Mutta ongelmana oli, että täysikuuhun oli vielä aikaa. Niinpä he sopivat, että Pehmeä Tähti lähtisi leiristä seuraavaan täysikuuhun saakka, ja että Sudenruusu kävisi kertomassa hänelle uutisia joka päivä.
Niin sinä samana aamuna Pehmeä Tähti lähti leiristä ja pystytti omansa vähän matkan päähän sen samaisen lähteen rantaan, jonka luona hän oli ensimmäisen kerran muuttunut. Siellä hän eleli varsin mukavasti, ja hänen ainoat keskustelutoverinsa olivat metsän eläimet ja Sudenruusu, joka vieraili hänen luonaan joka päivä.
Sitten lopulta koitti täysikuu. Sinä iltana Pehmeä Tähti kulki Sudenruusun kanssa takaisin leiriin, ja asettui erääseen syrjäiseen paikkaan suden muodossa odottamaan kokouksen alkamista.
Kun pimeys laskeutui ja kuu nousi taivaalle, Pehmeä Tähti muuttui takaisin ihmiseksi ja meni muiden heimolaisten kanssa aukiolle. Kun päällikkö nousi ylös ja alkoi puhua, Pehmeä Tähti kuunteli vain puolella korvalla, sillä hän oli kuullut jo kaiken, mitä päällikkö kertoi heimolle. Hän oli syvästi murheissaan serkkunsa teon vuoksi.
Päällikön kertoessa ennustuksesta heimolaisten joukosta kohosi epäilevää mutinaa, joka voimistui sitä mukaa kun päällikkö puhui. Silloin päällikkö pyysi Pehmeää Tähteä nousemaan, tulemaan aukion keskelle ja muuttumaan sudeksi.
Pehmeä Tähti teki niin kuin pyydettiin. Kun hänen näkönsä taas selkeni, hän näki että valtaosa heimolaisista kavahti taaksepäin pelokkaan näköisinä. Hän ei siitä välittänyt, vaan nousi ylös ja käveli Sudenruusun luo. Sudenruusu laskeutui kyykkyyn ja silitti hänen päätään.
Hetken kuluttua Pehmeä Tähti katseli ympärilleen etsien serkkuaan. Siellä hän oli, aivan väkijoukon perällä, ja hänen kasvonsa heijastivat mitä suurinta vihaa ja kateutta.
Sillä hetkellä kukaan muu kuin Pehmeä Tähti, päällikkö ja Sudenruusu eivät katsoneet Unista Käärmettä, joten loppujen lopuksi vain he kolme tiesivät, mitä hänelle tapahtui. Siinä heidän katsellessaan myös Uninen Käärme alkoi muuttua. Hän muuttui käärmeeksi ja luikerteli pois, eikä häntä enää koskaan nähty.
Toisin kuin Pehmeä Tähti oli pelännyt, heimo ei halunnut ajaa häntä pois. Päinvastoin, vanhemmat katselivat häntä hyväksyvästi ja lapset juoksivat hänen luokseen haluten kiivetä hänen selkäänsä ja silittää häntä.
Lapset leikkivät hänen kanssaan pitkän aikaa, ja kun he vihdoin väsyivät ja nukahtivat, Pehmeä Tähtikin oli jo aivan uupunut. Hän muuttui takaisin ihmiseksi ja meni kaikessa hiljaisuudessa nukkumaan tietäen, että hänen ei enää tarvitsisi murehtia serkkunsa murhanhimoisia suunnitelmia.