Matkani tähän hetkeen ja tästä eteenpäin
Matkani tähän hetkeen ja tästä eteenpäin
Juuri tämä syksy on se erilainen kaikista vietetyistä syksyistä elämäni varrella. Menneisyyteni on tuonut minut nykyhetkeeni ja tästä astelen kohti tulevaisuuttani. Nyt näiden viimeisten lämpimien auringonsäteiden, puista leijailevien lehtien ja vaivihkaa hämärtyvien iltojen keskellä tunnen olevani vahvempi, aikuisempi ja itsevarmempi kuin koskaan ennen. Tunnen olevani turvassa ja rakastettu.
Takanani ovat useiden vuosien määräaikaiset sijaisuudet eri työtehtävissä ja syyskuun lopussa työ-minäni vain lakkasi olemasta, jouduin luopumaan siitä vasten tahtoani. Tästä eteenpäin minulla on nimetön määrä päiviä edessäni ja toistaiseksi voimassa oleva työsuhde; ammattina työtön. Tunnen epävarmuutta tulevaisuudestani, ammatistani ja urastani. Samalla oloni on kuitenkin melko huoleton. Minulle työ ei ole yhtä kuin koko elämä. Käyn töissä ylläpitääkseni perheemme elintasoa ja taatakseni jonkinlaisen sosiaalisen verkoston itselleni, juurikin samassa tärkeysjärjestyksessä. En kotiin jäätyäni kuitenkaan koe täysin menettäneeni mitään edellisistä. Talouteni on turvattu työttömyyskassan ansiosidonnaisella päivärahalla ja sillä pärjään mainiosti. Toki meidän taloudessamme, kuten monen muunkin lapsiperheen, suurimman leivän tuo pöytään mies ja juuri nyt olen siitä hyvin kiitollinen. Taloudellisesta turvasta huolimatta odotan kovasti löytäväni töitä tämän syksyn aikana ja olen jopa innoissani mahdollisuudesta muuttaa urani suuntaa, ja löytämään kenties jotain aivan uutta ja mielenkiintoista. Olenkin hyvin avoimin mielin tulevan suhteen. Ura on väistämättä yksi tärkeistä osa-alueista elämässäni, eikä vähiten siksi että en tunne oloani yhtään luontevaksi leikkiessäni kotirouvaa työttömyyteni aikana. Haluan palata töihin ja saada jotain aikaiseksi, ihan vain siksi koska pystyn.
Syksyni näyttää nykyisellään koostuvan arkisista päivistä kotona lapsen kanssa tai vaihtoehtoisesti ilman lasta. Minulla on mahdollisuus pitää lapsi osa-aikaisesti kunnallisessa päivähoidossa ja se on ehdottomasti perheellemme hyödyksi. Koen lapselleni tärkeäksi hoitopaikan pysyvyyden sekä mahdollisuuden omanikäiseensä seuraan. Olen kiitollinen siitä että minulla on oikeus valita ja päättää äitinä mikä on minun lapseni kannalta paras ratkaisu. Rakastan yhdessä poikani kanssa vietettyjä syksyisiä päiviä lehtikasoissa leikkien ja sadepäivinä sisällä junaratoja rakennellen, mutta tarvitsen myös hetkiä vain itselleni. Omasta jaksamisestani huolehtimalla pystyn olla parempi äiti lapselleni. Työttömyys mahdollistaa antamaan enemmän aikaani lapselle ja se on tänä päivänä yksi kallisarvoisimpia asioita ja olen onnellinen nähdessäni pojan innosta tuikkivat silmät kun äiti ehtiikin tulla leikkimään. Minun arkeni on poikani lapsuus ja tänä syksynä aion tarjota hänelle kallisarvoisia muistoja mukaansa kannettavaksi.
Yksi isoimmista asioista tänä syksynä on se, että kolmen vuoden kognitiivinen psykoterapiani lähestyy loppuaan. Lapsen syntymän jälkeen olin ahdistunut, voimaton ja täynnä itseinhoa, en pystynyt olemaan sellainen äiti kuin olisin halunnut. Minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus. Aloitin Kelan kuntouttavan psykoterapian ja vähän myöhemmin minulle määrättiin mielialalääkkeet terapian tueksi. Tänään taaksepäin katsoessani vasta ymmärrän millaisessa allikossa olin ja osa minusta pelkää sen kaiken vaikutusta poikaani. Mutta minä selvisin siitä ja ymmärrän että olen hyvä äiti, paras äiti lapselleni. Minulla on korvaamaton tukiverkosto ja asianmukainen hoito. Olen kulkenut pitkän matkan oppiakseni hyväksymään ja ymmärtämään itseäni. Matkallani ovat kulkeneet poikani sekä mieheni, jotka ovat molemmat saaneet osansa henkilökohtaisista taisteluistani. Mutta ehkä se tekee meistä entistä vahvemman perheen. Kun tänään menen ulos syksyisen raikkaaseen ilmaan, pystyn hengittämään. Vedän keuhkot täyteen raikasta, puhdasta ilmaa ja tunnen olevani tyytyväinen elämääni ja itseeni.
Tämä syksy on erään aikakauden loppu ja uuden alku. Odotan tulevaisuutta innolla ja luottavaisin mielin. Tiedän että mitä ikinä tapahtuukaan, olen turvassa ja tulen pärjäämään. Pohdin mitä kaikkea olen elämässäni jo tähän mennessä saavuttanut ja mitä on vielä tulossa. Mutta juuri nyt, tämän syksyn äärellä, minulla on muisto menneestä ja lupaus tulevasta ja minun on nyt hyvä olla. Tämä on minun tarinani syksyllä 100-vuotiaassa Suomessa.
Punainen, keltainen, oranssi syksy
Kello 7.52 herään jälleen uuteen päivään. Ensitöikseni sujautan jalkaan vaaleat aamutossuni ja kietaisen harteilleni lämpimän aamutakin. Avaan huoneeni ikkunan sälekaihtimet ja tuntuu kuin ulkoa syksyn hyisevä viileys ja tuulenvire lävistäisi ikkunani. Suljen sälekaihtimia vähän, ikään kuin se lämmittäisi minua. Kävelen kohti keittiötä, jotta voisin herätä tähän uuteen päivään jo niin monen suomalaisen perinteeksi muodostuneeseen tapaan: keitän kahvit ja luen päivän Ilkka-lehden.
Aamuaskareiden jälkeen lähden kävelemään kohti kouluani. Minulla on ylimääräistä aikaa, joten päätän kiertää eri reittiä kuin yleensä. En tiedä mitään kauniimpaa syksyssä kuin värikkäät lehdet, jotka vielä keinuvat tuulen mukana puussa – varsinkin vaahteranlehdet. Lehtien havina on korville kaunista kuunneltavaa kun kävelet ruskon värein koristetun puiston läpi.
Samalla kun kävelen kauniissa maisemissa mieleeni kuitenkin juolahtaa ajatus tulevasta. Syksy on minulle jo pienenä tarkoittanut muutakin kuin sitä, että joulupukki tulee pian. Se tarkoittaa, että niin tulee myös uusi vuosi ja kevät. Tänä vuonna se tarkoittaa kohdallani myös suuria muutoksia uuden koulun ja mahdollisesti jopa uuden paikkakunnan merkeissä. Kaikki tuttu ja turvallinen tulee jäämään taakseni kun tulevaisuuden tuulet puhaltavat kohti. Olen muutenkin jo tuskaillut kauan aikaa sen kanssa, että mitä oikein haluan tehdä ’isona’. Haluaisin joskus saavuttaa jotain yhtä suurta kuin isovanhempani. He ovat selvinneet monenlaisesta, sillä isoisäni esimerkiksi on sotaveteraani. Entäpä minä? Välillä tuntuu, että en selviä edes lukion koeviikosta.
Kaverit koulussa valittavat kylmyydestä ja siitä, miten pimeää on. Mietin vain, miksi tämä sama kylmyys on kavereiden mielestä keväällä se keli, jolloin on aika heittää takit ullakolle pölyyntymään ja kaivaa uimakamppeet kaapeista. Silloin tämä samainen lämpötila on selvä kesän merkki. Nyt se tuntuu heidän mielestään olevan arastavan jääkauden merkki. Radiossa ja aikakausilehdissä hoetaan myöskin taukoamatta syysmasennuksesta, vinkeistä miten estää syysmasennus sekä siitä, miten selvitä mikäli syysmasennus yllättää. Sitähän alkaa tässä itsekin ajattelemaan, että minussako on vika, kun ei vieläkään masenna, mutta kaikkia muita masentaa?
Seuraan maailmaa parista eri suunnasta: televisiosta, sosiaalisesta mediasta, radiosta, lehdistä ja siitä, mitä itse näen ja koen. Voin karkeasti sanoa, että lähes kaikki mitä ensimmäisenä mainitsin eivät vastaa sitä, mitä itse näen ja koen. Lehdissä muun muassa kerrotaan, miten voit vaatteillasi pelastaa juuri tuon aikaisemminkin mainitsemani syysmasennuksen. Mikäli saan olla eri mieltä, niin suomalaiset ovat asuneet maassansa käytännössä tuon tasan 100 vuotta. Vasta tämä meidän sukupolvi ja ehkä edeltävä, ovat keksineet koko masennuksen. Ei 90 vuotta sitten ihmiset tarvinneet pelloilla uusia neulepaitoja sekä suoria silkkihousuja sekä pillimukia, josta nauttia vihreää teetä välttääkseen syysmasennuksen.
Oikeasti, Suomi on syksylläkin kaunein maa, jonka tiedän. Monet maksavat nähdäkseen tämän kauniin syksyn ruskon värikirjon. Minä nuorena ihmisenä en usko tässäkään tapauksena median aiheuttamiin paineisiin, nautin vain siitä, mitä isovanhempamme tai heidän vanhempansa ovat meille turvanneet. Tämä kauneus, rauha, turvallisuus on sitä, mistä elämä nuorelle suomalaiselle tytölle koostuu satavuotiaassa Suomessa.
Meidän syksy
Meidän syksy
Me istutaan suuren viltin alla katselemassa tähtiä. Keskellä on nuotio, jota muuten yritettiin sytyttää niin hiton kauan. Punaviini on melkein loppu ja huurteinen ilma sekoittuu hiprakkaan olemukseen. Sofia hieroo siroja käsiään yhteen lämmittääkseen niitä ja toistaa:
`Nuoren syksyn sävel heleä,
kauniin luonnon askel keveä.
Syksyn sävyyn punatut huulet,
Kerrothan että sinäkin kuulet
Tuon kuinka puut jo kuiskii niin,
kesä hukkui unelmiin.
Ja viel täysin vääriin askeliin,
me keskel yötä tanssittiin.
Viiniltä maistuva suudelma,
olet mun syksyni unelma.`
`Runollisen loistokasta!` Heittää Eemil ja soittaa muutaman soinnun kitarallaan.
Syysloma loppuu huomenna. Pakko nauttia viimeisistä kliseisen runollisista hetkistä tällä porukalla, ennen kun kaikki taas lähtee kiireiseen elämään valoviidakkoon ja me ollaan taas kuin kaikki muut. Eihän kukaan halua olla kun kaikki muut. Kaikki haluaa olla jotain erityistä ja tulla huomatuksi.
Kello on jotain jotain 3 yöllä ja ilma on aivan jäätävä. Kesän viimeisetkin muistot lämpimistä öistä on poissa.
Voi kun me edes asuttais lähekkäin. Sofia opiskelee yhteiskuntatieteitä Tampereella, Eemil on Putkialalla Jyväskylässä, Jaakko valmistui tradenomiksi ja hakee töitä Helsingistä, Milla valmistuu keväällä lukiosta Hämeenlinnassa ja minä taas opiskelen viimeistä vuotta ensihoitajaksi Tampereella. Me ollaan tunnettu ala-asteelta saakka ja yläasteella ei sitten taas muuta tehtykään, kuin oltiin porukalla ja koettiin se kaikki mitä nuorena pitääkin. Ekat kerrat, niin päihteissä, kielletyissä ja intiimeissä asioissa, kuin sydänsuruissa ja pettymyksissäkin. Ollaan siis aina oltu ihan erottamattomia. Mutta sitten ylä-asteen jälkeen kaikki lähti aloittamaan omaa elämäänsä ja Tampereelle ei jäänyt kuin minä ja Sofia.
Mutta nyt kun oli loma, niin me kaikki oltiin taas kuin ennenkin. Junat lähti kohti Tamperetta ja meidän perhe oli taas yhtä, edes sen pienen hetken. Elämä tuntuu nykyään olevan niin perhanan kiireistä aina ja ihan kaikilla ihmisillä. Voi kun ne osais pysähtyä ja ihan vaan hengittää ja olla ja kiittää siitä mitä niillä on, sen sijaan että tapamme mukaan valitettais siitä mikä on huonosti ja mitä meillä ei ole.
Ihan turha mun on tässä höpistä enempää tänne blogiin. Taidan mennä noudattamaan omaa neuvoani ja oikeasti olemaan läsnä mulle tärkeimpien ihmisten kanssa.
Mahtavaa syysloman loppua kaikille! #mahtavaasyksyä